Torstai aamuna suuntasimme sairaalaan ja oma paniikkijännitys oli hieman jo laantunut. Miehellä ei. Itseasiassa ukko oli enemmän kauhuissaan kuin minä. Toki ihan sektioon asti toivoin, että synnytys lähtisi itsekseen käyntiin ja jätkä tajuaisi ulkoutua ominavuin. Onneksi näin ei kuitenkaan tapahtunut!

Ensiksi sairaalassa laiettiin katetri ja se pelotti puudutuksen lisäksi eniten. Inhoan kaikkia piikityksiä ja sörkkimisiä, joten olin ihan paniikin partaalla kun katetri laitettiin ja vielä ennen puudutusta! Ei se kivutonta ollut, mutta kiisan raapaisu sattuu kyllä enemmän tai "sähköiskun" saaminen esimerkiksi laivan portaidenkaiteesta. Tosin katetri tuntui jotenkin hassusti niin, että itselleni tuli siitä huono olo.

Koska sektioon pääsyyn odottelu jännitti niin sain luvan mennä tippapulloineni miehen tupakki seuraksi. Meidän kun piti olla kolmantena jonossa (joten olin varautunut henkisesti sektioon n. 12:00), mutta sairaalssa selvisi, että olisimme toisena jonossa!

Kun kätilö tuli hakemaan minua sektioitavaksi, niin sitten alkoikin se paniikki! En muista paljoakaan matkasta saliin. Ainoastaan sen, että mentiin rauhallisesti ja törmäillen, josta syystä kysyin,e ttä kuinka he hätäsektioon menevät, jotta eikös se ole vaarallista törmäillä vauhdissa?! Silloin ei kuulemma törmäilty, kun oli kaksi "ohjaajaa" sängylle.

Leikkaus sali oli täynnä opiskelijoita ja se oli itselleni ihan ok. Ainoastaan en halunut heidän piikittävän minuun puudutetta tai muutakaan ainetta :D Tärisin sängyssä ihan paniikissa ja pelkäsin kuollakseni! Ja mitä pelkäsin? No sitä etteii puudute onnistuisi ja minuun sattuisi. Koko homma oli jotenkin omituinen, puudutteen laitto (joka ei muuten sattunut pahemmin yhtään), ihmisten paljous, leikkauspöydän keikutus vinoon ja puudutteen toispuoleinen kiipeäminen eli se kuinka toinen puoli puutui ennen toista puolta. Vasen jälakani oli siis tunnoton muutamia minuutteja nenne oikeeta jalkaa :D

Leikkaus alkoi 10:50 ja poika oli ulkona 10:52. Nopein ja helpoin synnytykseni ikinä! Hetken aikaa sain ihailla omaa pikku kätisjääni, jolla oli todella läskit posket ja valkoinen siilitukka. Ja blogissani oleva kuva on täysin samanlainen, joka minulla on hänen isoveljestään. Pojat erottaa kuvista vain sillä, että toinen on otettu kotona! 

Vaikka leikkaus oli helppo "synnytys", niin heräämöstä päästyäni loppui se helppous siihen. Sairaalassa ollessa menetteli. Sai kipulääkkeitä ja oikeastaan ei tarvinnut muuta kuin pukeutua niihin kammottaviin sairaalakaapuihin ja hoitaa vauvaa tai makoilla sängyssä. Kunhan muisti olla nauramatta, yskimättä, kääntämättä kylkeä tai tekemättä mitään äkkinäistä liikettä. Ensimmäiset kaksi vuorokautta tarvitsin apua moneen asiaan kätilöiltä, vaikka seuraavana päivänä kannoinkin jo itse tarjottimen huoneeseen jne. Sängyn laitaa en kuitenkaan saanut laskettua saati nostettua itse, vauvan nostamiseen viereltä tarvitsin apua jne. Jokseenkin järkyttyneenä mietin, että mistä helvetistä (anteeksi kiroaminen) ne äidit on puhuneet, kun ovat hehkuttaneet nopeaa paranemista!?!?! Itse koin nopeaksi paranemiseksi sen, kun olin synnyttänyt ja tunti sen jälkeen olo ei ollut sellainen että olisi edes synnyttänyt, olisi voinut lähteä vaikka töitä tekemään. Nyt kuitenkin olo oli sairas ja kipeä ja joutui olemaan toisten autettavana. Tosin tarjoilu sektio potilaana olal paljon parempaa :) Sain limua ja mehua, joista en kyllä muissa synnytyksissäni ole saanut nauttia.

Nyt kun sektiosta on mennyt vähän yli 5 viikkoa, niin nyt olo alkaa olemaan joskeenkin normaali. Voin maata mahallani. Sängystä nouseminen ei satu ja saan vauvan helposti sänkyyn ja pois sieltä. Vaatteet eivät tunnu sietämättömiltä iholla vaan voin jopa laittaahousut kiinni, vaikka hiukan puristaisivatkin. Ja alushousut eivät ole enää yhtä tuskaa! Mutta haavan luona on yhä vielä turvotusta ja pieni "vararengas" on masulla, ylimääräinen makkara sisäisen leikkaushaavan ja ulkoisen välissä. JA maha pönöttelee vielläkin siihen malliin, kuin odottaisin vauvaa :D Mutta jälivuoto on ollut järkyttävän niukkaa koko tämän ajan! Siis todella niukkaa. Plussaa siitä. Jos pitäisi uudestaan valita, niin valitsisin sektion, mutta natiasin ehkä kuitenkin yrittää ulkokäännöstä. Onneksi ei enää koskaan tarvitse miettiä sektion aj altiesynnytysken välistä, sillä sektiossa tehtiin mysö strelisiaatio, joka oli ehkä ainut positiivinen asia koko sektiossa, kun siihen päädyin (siis itseni kannalta).

Ja tässä vielä vinkkejä muille sektioon menijöille:

• Kotiin kannattaa varata löysää, ei kiristävää vaatetta joka tulee navan yläpuolelle! Ettei mikään paina sektiohaavaa. omat mamma farkut eivät sopineet, sillä housut painoivat ikävästi.
• Sukkien ja alushousujen pukeminen saatata olla hiutesen kuviliasta ja hankalaa sekä hidasta, joten ei tiukkoja ja kireitä sukkia :D
• Kengien laittamine jalkaan myös voi olla haaste ja ainakin itselläni jalat turposivat todella paljon sektion jälkeen. Menin kaikkialle ckrocseilla, satoi tai paistoi :D
• Nukkuminen tavallisessa sängyssä saattaa olla haastavaa. Itse nukuin sohvalla nojaten tyynypinoon ja vauva kovassa kantokopassa vieressä. Sängyssä nukkuminen oli ikävää ja kivuliastakin, ensimmäiset kaksi viikkoa.
• Autonkyydissä oleminen voi olla iak tuskaa ensimmäisen viikon ja ajaminen ei ehkä niin nautinnollista ensimmäisen kahden viikon aikana. Ja Painavia kauppakasseja ei kanneta kun on mennyt kolmeviikkoa!

Ja pakko vielä kommentoida sen verran, että miehet kuvittelevat meidän naisten olevan jokseenkin super ihmisiä :D Omani meinasi, että kolme viikkoa sektion jälkeen voisin ottaa hoiteisiini alta vuoden ikäisen vauvan, joka ei osaa kävellä :D Ei onnistunut, varsinkaan kun herra itse ei olisi ollut apuna.

Ja tässä oli tämä blogi sitten. Vauva on kerrassaan ihana ja maha on vielläkin  rakas, vaikkakin vähän runnellun näköinen :D

Käynti alkoi sillä, että otettiin sydänkäyrää vauvasta. Se oli aika uneliasta, mutta no, kaveri oli unessa. Mukana oli harjoittelija sekä kätilö, joista kumpainenkin käsikopelolla arvioi vauvan asentoa. Ja molemmat olivats itä mieltä, että perätilassa oltiin. Sitä itsekkine päilin, vaikka kovasti toivoin jotain muuta. Siinä sydänkäyrässä ollessa kerroin, etten enää oikeastaan ole kovinkaan halukas synnyttämään alateitse, mitä pidemmälle viikot menee, sillä pelkään vauvan juuttuvan päästä synnytyskanavaan ja kuolevan. Kerroin kyllä pelkääväni sektiota ihan yhtälailla ja sitä, että kuolen itse. Varsin fataaleita vaihtoehtoja, näin kätilön sanoin :D Sydän käyrän otto oli leppoisa toimenpide ja jätkäkin heräsi uniltaan todistamaan, että kaikki on kunnossa. Valutteli möyrimisellään antureita vatsalta alas, niin että niitä piti korjailla.

Käyrien jälkeen oli lääkärin tapaaminen ja ultra. Lääkäri ei vaikuttanut olevan kovin innoissan, kun kuuli,e tten enää ole yhtä halukas alatiesynnytykseen. Lantioni kun kuulema oli ihan tarpeeksi tilava siihen. Kokoarvio ultralla oli 3600g ja lääkäristä poitsu oli varsin sopusuhtainen. Tosin mikäli (tätä kysyin itse) arvio olisikin 15% enemmän (eli heittäisi) niin koko olisikin jo 4100g, No painohan ei oikeastaan ole se mikä minua tässä huoletti, vaan pää. Se kun on kokeiltavissa varsin hyvin mahanahan läpi, eikä ole minusta mikään maailman pienin pää. Ultrakin osoitti, että pää on kapea juu, mutta järkyttävän pitkä! Sellainen ruispuikulan muotoinen! Lääkäri yritti rauhoitella, että lopussa painoa ei paljoa enää lisää tulee, joten alatiesynnytys on ihan mahdollista. Toki pää voisi kasvaa, sitä ei voinut kieltää. Mutta pää tulisi kuitenkin ulos asennossa, jossa ilmeisestiotsa edellä ja takaraivo perässä. Eli ihan mallikakastis en pitäisi tulla. Ja asentona tälläkertaa oli linkkuuveitsi, eli täydellinen perätila-asento :)

K'äännökseen lääkäri koetti myös suostutella, mutta en suostunut. Perustelins en sillä,e ttä jso kuulun niihin onnettomaan 1/1000 äitiin, jolla istukka irtoaa yrityksestä, niin hän ei voi taata, että hätäsektioon kerkeää niin nopeasti, jotta lapsi säästyy. Tähän sain vastaukseksi vain hiljaisuuden. Vaikkakin lääkäri sanoi, ettei muista että olisi koskaan käynyt niin,että istukka olisi lähtenyt irtoamaan. Noh, en aikonut olla se ensimmäinen.

Sisätutkimus, jonka hän teki, oli suoraan sanottuna väkivaltainen. Se sattui ja paljon. Kyyneleet kirposivat silmiin aj vaikka ilmaisin lujallakin äänellä, että sattuu ja paljon, niin ei vaikutusta. Hakkasin kädellä sitä tutkimuspetiä jossa olin aj loulta lähdin jaloilla työntäen peruuttamaan poispäin lääkäristä. Ja valehtelematta kävi myös mielessä tyrätä täti jalalla kauemmaksi minusta. En edes käsitä kuinka koko toimenpide saattoi olla niin kovakourainen, olisi sen varmaan hellemminkin voinut tehdä. Ja jos lääkäri yritti ärsyttää paikkoja, että synnytys lähtisi käyntiin, niin olisi ollut ihan kohteliasta kertoa asiasta. Toinen vaihtoehto on se, että olin lääkäristä sen verran ärsyttävä, jotta päätti jättää hellät otteet sikseen ja antaa palaa koko tunteella. Oli miten oli (tuskin hän epäpätevä kuitenkaan oli?!) niin aika inhottavaa ja epäammattimaista, näin asiakkaan näkökulmasta. Jos nyt jotain positiivista, niin sai hän kyllä ilmeisesti kirkkaan limamaisen vuodon aikaiseksi sillä runnomisellaan ja tällähetkellä supistelee, mutta enpä siltikään hirveen lämpimästi osaa ajatella sisätutkimusta.

Plussaa annan lääkärille siitä, että hän otti kuuleviin korviin sterilisaatiotoiveeni ja nyt on lupalappu siihen. Joten se antakoon anteeksi kovakoiraisen sisätutkimuksen.

Näillä näkymin meillä poitsu näkee maailman torstaina ja tulee veitsen avustaman ulos, ellei älyä syntyä ennen sitä, jolloin synnytys tapahtuu alateitse. Mä peukutan sille, että nämä supistukset eivät nyt loppuisi vaan päinvastoin ja päästäisiin tositoimiin :) Tosin, viimeviikkoina kaikki lupaavat supistusrypistykset on hiljaa hiipuneet pois. Jotene n kovinkaan toiveikas ole. 

Vessassa käynti aiheuttaa pienimuotoisen hartaan ja toiveikkaan rukoiluhetken. Tulee rukoiltua limatulppaa tai lapsivettä. Pönttö pitääs yynätä tarkkaan ja samoiten housut. Ja jos housissa on pienikin läntti jotain märkää alkaa ihmettely. Onko se lapsivettä vai valkovuotoa vai kenties pieniä pidätysvaikeuksia? Ja voihan olla, että haarukset on hionneet aj siksi on pöksyt märkinä. Mahdolisuuksia on lukemattomia. Ja sitten jäädään taaaaaaaas odottamaan josko jotain vaikka tapahtuisikin.

Tämä on vähän kuin sen plussan odottamista. Jokainen oire syynätään ja analysoidaan, että voisiko se olla synnytystä enteilevää. Ja laitetaanpa tähän listaa, mitkä voivat olla tai olla olematta niitä merkkejä:

1. Supistukset - jos ne kovenevat ja tujakoituvat sekä muuttuvat tiheämmiksi. Muutaman päivän ennen synnytystä voi olla päivä, jolloin supistelee useamman tunnin säännöllisesti, mutta saman vahvuisesti ja sitten hiljaisempi päivä tai kaksi, kunnes koitos alkaa (yksi lähtenyt käyntiin näin itselläni ja muutamalla tuttavalla)
2. Limatulppa, kokonaisena. Synnytys alkaa saman päivän aikana tai parin viikon päästä :D Ja limatulppa voi jopa uusia itsensä. Eli välttämättä mitään ei tapahdu. Kolme omaa synnytystäni on alkanut tulpan lähdöllä. Ja kahdessa niistä lapsi oli muutamien tuntien jälkeen sylissä
3. Lapsiveden lorahtelu osittain tai tulvana. Jotain voi odottaa tapahtuvan ihan varmaksi seuraavien vuorokausien aikana. Jos ei itsestään lähde, niin sairaaalassa antavat apua. Itselläni kaksi synnytystä on jouduttu käynistämään, kun lapsiveden lorahtelu ei ole kuitenkaan käynnistänyt kunnollisia suppareita.
4. Maha löysällä ja oksentelua. Vatsatauti, tai loppuraskauden vaiva tai sitten kroppa valmistautuu synnytykseen. Omani on tehnyt tätä viikon, joten ei lienee hirveän luotettava. Tosin yksi synnytyksistä käynistyti niin, että meni lapsivedet ja tuli ripuli :D Nyt on maha ollut ajoittain löysällä ja pönttöäkin on halailtu, mutta sen kummempaa ei ole tapahtunut.
5. Pitkästä aikaa nukut kunnolla. Kolmessa raskaudessa on käynyt niin, että hajanaiset yöunet ovatkin vaihtuneet katkeamattomaksi yöuneksi (no ehkä yksi vessassa käynti) ja pitkästä aikaa olen nukkunut kuin tukki. Ja sitten onkin lähtenyt tapahtumaan. Kahdesta aamulla ja yhdestä illalla.
6. Se tietynlainen kutina, että nyt se tapahtuu. Tämä ei tosin ole luotettava ollenkaan, mulla on ollut se olo jo jostain torstaista lähtien :/ 

Mamablue ja raskausviikot 37+5

Painoarvio ultralla oli 37+0 viikolla 3020g ja käsin pikkasen isompi. Poitsu hengaili yksi jalka koukussa ja toinen ylhäällä. Lapsivettä oli normaalisti, eikä kiinnittymistä ollut tapahtunut. Ja näillä tiedoilla voi toivoa, että poju polkaisee itsenäisesti vauhtia kuperkeikkaan. Ultrassa myös sukupuoli varmistui, kassit oli tallella :D

Ultran jälkeen pääsin Pelviskuvaukseen, eli lantion röntgeniin ja mitat alatiesynnytykseen olivat tarpeeksi tilavat. Eli tällähetkellä suunnitelmana on synnyttää alateitse tämä lapsi. Ainoa asia, mikä huoletata on se, että seuraava kontrolli on vasta 39+6 viikolla. Jos kaveri on isompi kuin nuorin isoveljensä, niin se meinaa sitä, että jo aikaisemmin 4kg raja on mennyt rikki. Vaikkakin ei sillä painolla niinkään, vaan päällä. Ei auta kuin laittaa sormet ristiin ja toivoa, että tulossa on pienipäinen poitsu.

Synnytystavasta johtuen olen ottanut selvää paljon miten perätilasynnytys tapahtuu ja pakotin miehenkin katsomaan yhden aika rankan videon. Ihan vain siksi, että jos käykin niin, jotta pää jääkin jumiin, niin hän ei säikähdä synnytyksessä sitä, mikäli vauvaa joudutaan "repimään" ulos. Sen lisäksi katsoin muutaman muun perätilavideon (useammankin) ja ajattelin ajkaa niistä kaksi tässä kirjoituksessa. Ihan vaan siksi, että itseäni ne rauhoittivat, hurjuudesta huolimatta.

Tässä on video 1, joka on kotisynnytys. Se kannattaa katsoa loppuun asti, vaikka näyttääkin hurjalta https://www.youtube.com/watch?v=-jt0_lXHuDA&list=PLJmgcfBz3m_MOJrzBZXNcPDgQV_9Dpdph

Tässä taasen video 2, jossa käydään läpi erilaisia perätilasynnytyksiä harjoitustorson ja nuken kanssa sekä oikean synnytyksen avulla. Näin ollen voi jo hieman henkisesti varautua siihen, mitä saattaa olla odotettavissa. Ja pakko sanoa, että tätä videota hurjempi oli raivotilasynnytys jossa jouduttiin käyttämään pihtejä. Joten tämäkin kannattaa katsoa, oudosta alusta huolimatta :) https://www.youtube.com/watch?v=417jw0oWboU

Itse valvon ja toivon, että nämä supistukset muutaisivat muotoaan tiheämmin tuleviksi ja hieman ärjymmiksi ja että tämän päivän oireet meinaisivat sitä, ettei tarvitsisi edes viikkoa enää odottaa. Ja nyt ollaan viikolla 37+4, sillä vuorokausi on vaihtunut lauantaille.

Neljän aikoihin aamuyöstä mä päätin menemään nukkumaan, silläkin uhalla, että synnyttäisin sohvalle. Joka tosin oli erittäin epätodennäköistä. Siinä 6 sentin hujakoilla kun usein tulee sellaista verestävää vuotoa, joka viimein antaa ymmärtää, että nyt ollaan synnyttämässä eikä vaan harjoitella. Kahdesti heräsin supistuksiin ja lopullisesti nousin ylös kahdeksan pintaan. Olo oli kuin olisi katujyrän alle jäänyt. Jalat oli hapoilla (???) ja olo tosi kurja. Sen verran kurja, että kävin oksentamassakin kahdesti päivän kuluessa.

Viimeyön vietinkin untenmailla ruhtinaalliset 10 tuntia! Ihan luksusta. Ja päivällä otin vielä päikkäritkin. Virtaa löytyi koulutehtävien tekoon ja sainkin yhden kettumaisen tehtävän valmiiksi :) Ja olo on omallatavllaan nyt mitä mainioin. Supistuksia, juurikin niitä supistuksia, tulee silloin tällöin pitkin päivää. Ei mitään sellaista, että tarvitsisi pelätä lähteä synnyttämään. On kuitenkin kiva tietää,e ttä kohtu vielä musitaa millaisilla supistuksilla muksu pitäisi maailmaan saada :)

Ja millaisia ne supistukset sitten on? Ne on itseasiassa todella yksilöllisiä. Itselläni ne eivät ole menkkamaisia (paitsi maatessa) tai vedä reisiin. Ei, ne tuntuvat puristavalta ja kiristävältä vanteelta mahan ympärillä. Se ei niinkään satu, mutta tuntuu epämukavalta. Ihan kuin joku haluaisi mankeloida sisuskalut läpi ahtaasta aukosta. Puristavaa, mutta ei niinkään polttavaa. Ja niiden intesiteetti nousee hiljalleen. Eli se puristava tunne käy sitä kovemmaksi, mitä enemmän on auki. Voisi sanoa, että ne käyttäytyvät hiukan samoin, kuin verenpaineen mittaus käsivarresta. Ensin puristaa vähän ja se puristus vaan kovenee ja sitten laantuu, kun ilma pääsee pois siitä käsihihnasta. Mutta niin, että hiljalleen se puristuksen huippu vaan kovenee ja kovenee. Sellaisilta mun synnytyssupistukset on tuntuneet, silloin kun ne ei ole olleet käynistettyjä ja olen tajunnut olal ylhäällä, enkä piiloutua peiton alle :)

Olen monen monta päivää tässä pohtinut, saatuani kuulla odottavani perätilavauvaa, että mitä teen asian kanssa. Mihin suuntaan akllistun ja mikä olisi paras vaihtoehto sekä minulle, mutta myös vauvalle. Olen etsinyt tietoa perätilasynnytyksestä alateitse ja sectiolla sekä käännösyrotyksen riskeistä. Mutta tiedot on lähinnä olleet muiden odottajien kokemuksia, ei niinkään faktaa johon voisi tarttua ja jossa olisi kunnollisia lukuja. Jotta voisin arvioida ja päättää mikä on parasta meille kahdelle. Yllättävää kyllä, mies ei halua osallistua päätöksen tekoon, koska kokee, että päätös on minun synnyttäjänä.

Ennen eilista iltaa olin sitä mieltä, että käännöstä yritetään ehdottomasti, mikäli vauva on vielä tiistaina perätilassa. Jos jokin menisi vikaan, niin hätäsektio olisi pelastamassa. Vaan eihän se niin taida olla. Riski sikiön kuolemaan on 1/1000-5000 käännettyä lasta. Ja ensisyksynä neljännen luokan aloittaa minun 1/1000 poikani, joka oli riski tulla raskaaksi hormoonikierukalla. En ehkä kuitenkaan halua lähteä niihin arpajaisiin, joissa on olemassa se mahdollisuus että ristiäiset muuttuvatkin hautajaisiksi. Sen verran moneen epätodennäköiseen skenarioon olen omassa elämässäni törmännyt, jotta tämän mahdollisuuden jätän mieluusti välistä. Miehelle ilmaisin asian näin: "Ei me tehdä mitään äidillä, joka on ihan sekaisin ja hajalla, jos kuitenkin on mahdollisuus saada lapsi perätilasta huolimatta turvallisesti maailmaan."

Nyt sitten tenkkapoota aiheutata vielä synnytystapa. Perätila on melko riskitön, kun se on huolellisesti suunniteltu ja seurattu. Tosin syntyvä lapsi kärsii useammin hapenpuutteesta juurikin tässä synnytystavassa, kuin raivotarjonnalla tai sectiolla syntyvät, ja ensimmäiset apgarpisteet ovat usein huonommat. Mutta sitten taas pitkällä aikavälillä mikään näistä synnytyksistä ei ole ilmeisesti jättänyt jälkiä sen enempää lapsiin. Ongelmia on ollut niissä synnytyksissä, joissa seuranta on ollut puuttellista. Toisaaltaan perätila synnytys on poikalapsille rankempi, kuin tytöille ja pojat saattavat syntyä sukukalleudet mustelmilla. Artikkelista ei ihan selvinnyt mitä tämä lapsen kannalta tarkoittaa, noin muutoin kuin kivun osalta.

Ja sitten sectio. Noh, siinä olen vaarassa oikeastaan ainoastaan minä ja pahimmassa tapauksessa viisi lasta jää äidittömäksi. Ja nyt olisis itten arvttava mustelmilal olevien sukukalleuksien ja section väliltä. Se jääköön kuitenkin tisitain jälkeiseksi murheeksi, jos muksu ei ole tajunnut kääntyä oikein päin.

Ja tässä linkki PDF-tiedostoon, josta saa kattavasti tietoa perätilavauvan odottamisesta: http://www.ebm-guidelines.com/xmedia/duo/duo94041.pdf

Aamulla olin puolikuollut ja tän päivän suunnitelma oli, että pyhitän koko päivän pelkille koulujutuille. Aamupäivästä en jaksanut oikeastaan mitään. Haahuilin vaan onnellisena ympäri kämppää. Sitten iski pakottava tarve ryhtyä pesemään vaunukopan kankaita ja patjaa. Hyttysverkkokin tuli pestyä.

Urakan jälkeen tiedossa oli kauppareissu ja sitämyöten tuli myös tutti hankittua tulokkaalle. Tai itseasiassa kaksi. Meillä opetetaan tutille, enkä ole koskaan kokenut, että tutti vaikeuttaisi imetystä. Ja ilmeisesti tutti myös ehkäisee kätkytkuolemaa.

Iltapäivän haahuilin taasen, vaikka kouluhommia piti tehdä. Mietin, ettäaloitan esniviikolal vauvan tavaroiden pyykkäämisen ja paikoilleen laiton. Ihan vaan, jos käännösyritys päätyykin hätäsektioon tai tapahtuu jotain muuta yllättävää. On miehelle kivempi, kun täällä on edes osittain asiat reilassa, eikä itsenikään tarvitse stressata.

Vaan kuinkas kävi. Kuuden aikaan illalla iski ihan järjettömän pakottava tarve alkaa katsomaan mitä vaatteita meillä oikein vauvalle edes on (juu, en ole yhtään käynyt lävitse meidän vauvavaatteita) ja aloin lajittelemaan pienimpiä pesua varten. Aika raa'alla kädellä raakkasin vaatteita. Ja sitten kestovaipat, sama homma. Kohta olikin kone pyörimässä ja huomasin repiväni yhdestä kaapista hyllystä alas tavaraa, jotta saan vauvan vaatteille tilaa ja niins iinä vaan kävi, että nyt on puolet vaatteista ja vaipoista valmiina. Toinen puoli odottaa lajiteltuna (juuh, että meiskin pystyy sen tekemään) makkarin lattialla pusseissa. Samaan syssyyn tuli mysö vaihdettua keittiöön yksi verho :) 

Tiitiäinen on tänään möngertänyt mahassa aikalailla ja navan kohdalla on kova pallura. Siitä en tiedä, että onko kyseessä pylly vai pää, mutta sen tiedän, että pienen herran pää ei enää paina oikeanpuoleisia kylkiluita. Ja koska paineen tunne tuli takaisin täänään, joka on loistanut poissaolollaan muutaman viikon, niin elättelen toivoa, että jätkän pätkä on tajunnut pyörähtää oikeaan synnytysasentoon :) Mahakin on selkeesti valahtanut alaspäin, joten ehkä...ehkä rouva fortuna on ollut armollinen.

Ajo-ominaisuudet olivat oikeasti tosi mukavat siihen nähden mitä oletin. Käytetyt kärryt kun olivat, niin nitisivät, kuten ilmoituksessa kerrottiin, mutta ohjaaminen yhdellä kädellä oli helppoa :) Kotona sitten kokeiltiin ratasosaa pikkupätkälle (joka rakastui rattaisiin) ja ihan huipuksi osottautui "turvakaari" rattaissa! Turvakaari kun lähtee hassusti kokonaan irti (jalkojen välistä) ja kiukuttelevan sekä rimpuilevan uhmiksen saa istutettua rattaisiin ja napsautettua kaaren kiinni kätevästi ja siinä on ja pysyy lapsi (meidän jätkän osalta todellakin tarpeellinen ominaisuus) vaikka miten räyhäisi! Myös kundi tykkäsi istuskella ratasosassa ja työnnellä vaunuja. Miinusta annan ratasosan kankaasta. Aivan idioottimaista laittaa fleecetyyilinen kangas, johon lika jää ja tarttuu! Nopea googletus tosin kertoi, että uudet kankaat eivät satasta enempää tule kustantamaan (jos sitäkään). Joten jossain vaiheessa varmaan uudet ostetaan. Vaalea vihreä kun ei meidän sotkupetterin käytössä kovinkaan kauaa ole vaalean vihreä :) Ja ratasosan kuomu on ihan paras! Se on oikeesti tosi mahtava, koska kuomuns aa kädenkäänteessä muokattua todella suojaavaaksi.

Koppaosa oli todella iloinen yllätys! Tilava, kaunis ja ihana! Vetoketjulla siihen saa myös kiinni hyttyssuojan :) Kesävauvalle ihan ehdoton ominaisuus! Ja käy pitkään. Mieskin tykkäsi. Ja itseasiassa vaunut olivat hälle ilmeisesti vielä enemmän mieleen kuin minulle :) 

Pientä fiksausta nämä menopelit kuitenkin tarvitsevat, sillä aisaan on pakko saada ripustettua kassia, mutta se onnistuneen aisakoukuilla, joita myydään erikseen. Ja jostain on löydettävä ratasosalle jalkapeite talven varalle. Mutta onneksi sitä ei ihan heti vielä tarvitse :)

Mutta olen tyytyväinen, ainakin viellä :) Nähtäväksi jää, olenko samaa mieltä kun vauva syntyy. Sitä ennen kokemusta tulee tuon pikkuviikarin osalta, sillä pidempiin kauppareissuihin tarvitaan rattaita.

Loppukaneetiksi sanottakoon, että en ehkä n. 1000€ uusista Maxi Cosi Mura 4 vaunuista maksaisi (näillä tarvikkeilla hinta pyörii tonnissa), mutta hinnalla jolla ne ostin, niin todellakin oli jokaisen euron arvoinen. Massiiviset, mutta ketetterät vaunut joilla tuli kuljettua junavaunun läpikin, kun huomasin hypänneeni sille puolelle vaunua jossa ei ole vessaa :D

Joten parin viikon päästä koetetaan ulkokäännöstä, mikäli pätkä ei ole kääntynyt raivotarjontaan. Ja jos ei, niin sitten mietitään mitä tehdään, mikäli käännös ei onnistu. Vaikka tiedän, että vauvan paino tarkistetaan todella tarkkaan, niin en mitenkään päin pysty luottamaan siihen että painoarvio pitäisi paikkansa. Joka ikisestä lapsesta on vakuuteltu, että ovat alle neljäkiloisia. Ja vain yksi lapsista on ollut. Loput kolmet ovat olleet 4080g. 4365g ja 4114g. Joten jos synnytys ei käynnisty viimeistään viikolla 38, niin se on sektio. Kökkö!

Noh, neuvolan jälkeen ukko lähti korjailemaan autoa ja tadaa, eihän siitä mitään tullut. Tänään on haettava uusi osa, joten katsastusta ei saada tänään tehtyä, joka tarkoitata sitä, että emmem pääse hakemaan miehen tyttöä meille. Vaan likka tulee huomenna äitinsä kyydissä ja on vain yhden yön. Harmittaa ihan vietävästi likan puolesta!

Ja huomenna lähden julksilla hakemaan sitten vaunuja ja koska kyseessä on erillinen ratas ja koppaosa, joita ei voi kiinnittää samaan aikaan, sekä kaukalo, niin jotkut osat on kannettava sitten kädessä :D Mutta jos hyvin käy, niin saan samalla treffattua tuttuja..ehkä.

Tänään istuttiin miehen kanssa kalenteri kädessä ja pohdittiin todennäköistä synytmäpäivää. Käytiin läpi miten muut ovat syntyneet laskettuun aikaan nähden ja tultiin tulokseen, että tämä Tirriäinen ulkoutuu todennäköisesti 16-25.5. Nähtäväksi jää ollaanko oikeassa :)

Vaikka todennäköisesti muksu ulkoutuu vasta kuukauden päästä, niin jotenkin ollaan molemmat jatkuvasti varpaillaan sen suhteen, että mennäänkö loppuun asti vai tuleeko varaslähtö. Syynä kipeät menkkajomotukset, vaikkakaan en usko, että niistä on mitään virkaa synnytyksen tiimoilta. Sen sijaan supistukset, jotka ovat ilmaantuneet nyt viikko sitten kuvioihin alkavat olemaan The supistuksia. Eli ne todennäköisesti kyspyttelevät paikkoja. Kyseiset supistukset eivät satu (hassua, mutta niin se vaan on) sen sijaan ne puristavat. Ihan kuin joku kiristäisi vannettaa mahan ympärillä ja alkaisi sitten höllentämään kiristystä. Mikäli en joudu käynnistettyyn synnytykseen, niin mun synnytyssupistukset tulevat olemaan noita kiristäviä ja puristavia supistuksia ilman suurta särkyä, kunhan muistan pysyä ylhäällä. Jos erehdyn istumaan tai makaamaan, niin salpaavat kivuillaan hengen. Eli supistusten suhteen olen varsin luottavaisin mielin :) Ne eivät pelota yhtään. ainoastaan ponnistusvaihe. Mutta noh, siinä vaiheessa vaikka olisi millainen paniikki niin ponnistettava on, siitä kroppa pitää huolen :D

Miehelle veikkasin tänään, että joko meillä ei mene auto katsastuksesta läpi tai sitten minä lähden synnyttämään. Joko tai, mutta jompikumpi tapahtuu, sillä usein kun asiat menevät päin prinkkalaa, niin sitten ne menevät ihan huolella :) Synnyttämään en ole lähtenyt, mutta auto on ajokiellossa :/ kunnes on korjattu. Onneksi ei ole suuri juttu ja kaaran pitäisi olla liikenteessä jo pääsiäisenä. Sitten saattaisi ehkä ryhtyä ahdistamaan jos synnytys pukkaisi tähän samaan syyssyyn. Se tarkottaisi sitä, että korjaus viivästyis sillä olisi suhattava taksilla tuonne toiseen kaupunkiin, ainakin yö aikaan kun ei julkiset kulje. Mutta toivotaan että niin ei käy, sillä autoa tarvitaan siihen että miehen tyttö saadaan haettua meille pääsiäisen viettoon yli 100km päästä ja olisi kova kolaus toiselle, jos näin ei tapahtuisi. Onneksi se on todella epätodennäköistä.