Mä olen ihan tautisen väsynyt, kun on ollut niin tautisen väsyttävä päivä. Aamusta asti nukkumatti on ahdistellut ja päivä on ollut ärsyttävyydessään ehkä yksi pahimmista.

Päivällä otin miehen kanssa yhteen ja illalla esikoisen kanssa. Olen räjähdellyt kuin ruutitynnyri ja saanut hämmästellä itsekkin omaa epävakauttani.

Mies kysyi (mustalla huumorilla), että vielläkö sen abortin voi tehdä. Sitä edelsi pienimuotoinen yhteenotto, kun ukolle selvisi,e ttä ruuan teko jää hänelle, en kerkeä (koska vedin itsekkäästi päikkärit). Ja ukko hermostui,e ttei hän jaksa, ei kertakaikkiaan sitä, että töiden jälkeen kerkeää olemaan tunnin kotona, ennenkuin suuntaan kouluun. Minä vedin herneen nenään ja sanoin, että ei se helppoa ole tässäkään päässä. Tehdä koulutehtäviä pitkin päivää, pitkälle yöhön. Kotihommien jälkeen juosta kouluun ja sitten koulun jälkeen pakertaa tehtävien parissa. Mitäs sitten kun menen töihin?! Kummalla on lupa ottaa lonkkaa ja kumman on jaksettava? Senkä, jolla on parempi palkka, koska minä meinaan sen parempi palkkaisen työn siinä vaiheessa hankkia :)

Lopulta väiteltiins iitä, että kumpi sen ruuan saa tehdä :D Todettiin, että on tää joskus perseestä ja yritettiin kuvitella ensi syksyä, kun kuvioiss aon mukana vauva. Ja minä taputtelin toverillisesti miestä slekään, kun se mietti, että voiko kaiken perua viellä.

Koulun jälkeen teini totesi (vitsillä, mutta mun huumorin taju oli siinä vaiheess ajo kuollut) että apinuu nukkumaan eikä hoidakkaan omia velvollisuuksiaan. Ja minä räjähdin. Suusta tuli niin nättiä tekstiä, että löysin itseni pyytelemästä anteeksi useamman kerran ja lahjomalla lasta suklaalla. Hävettää vielläkin.

Kun muut paineli nukkumaan mä löysin itseni pohtimasta (jälleen) lapsen hankinnan fiksuutta. Mietin ihan kaikkia mun lapsiani ja kauhulla. En voi sanoa olevani voiton puolella teini-iän suhteen esikoisen aknssa, vaikka lapsi onkin täysi-ikäinen vuodenvaihteen jälkeen. Toiseksi vanhin on jo yläasteella, ja pahimmat edessä. Sitten on kolmannen vuoro. Huili vuosia sen jälkeen muutama, kunnes on nuorimman vuoro ja heti perään tämä syntymätön lapsi. Ja mä olen täysin poikki koko teini-ikään jo nyt.

Luojan kiitos tämän syntymättömän aknssa siihen on vielä noin 14-vuotta aikaa. Mutta ajatus siitä, että se on edessä on aika musertava. Esikoisilta pitäisi kieltää vaikea teini-ikä, ja sen herkun voisi suosiolla laittaa viimeisen lapsen velvollisuudeksi. Ehkäs itä sitten uskaltaisi luottaa, että osaa luotsata lapsiaan aikuisuuden kynnykselle. Tänään mun luottoni sen suhteen on aika nolla. Saati uskoni kykyyni olla vanhempi ja aikuinen.

Eikä siinä, helpollahan mä oikeasti olen päässyt. Mun ei ole koskaan tarvinnut etsiä lastani mistään tai pelätä, että sovituista asioista ei pidettäisi kiinni (toki rajojaan on kokeillut ja kiellettyjäkin asioita, mutta kaikesta on kertonut itse oma-aloitteisesti). Ainoastaan päätä mä en ole näiden muutamien vuosien aikana saanut korjattua, eikä alan ammattilaisetkaan. Vaan mennään eteenpäin, taaksepäin, eteenpäin ja taas taaksepäin. Ja toisinaan ne pudotukset on hurjia ja kurjia. Eikä koskaan tiedä onko hyvä vai huono päivä ja jos huono, niin onko se lopullisesti huono, niin ettei sitä enää saakkaan korjatuksi.

Joten ei, ei ole ihme, että mieskin välillä miettii, että voiko tän sittenkin perua. Mitä jos tää onkin tätä seuraavat 15-vuotta vain hetkellisellä hengähdystauolla.

Sanotaan, että vauva-aika on rankinta aikaa. Mä olen eri mieltä, mutta se johtuneen siitä,että mun vauvani on olleet kaikki suht helppoja. Mun mielestä vauva-aika on helpointa. Vaikka se vauva parkuisi tunteja putkeen, niin se ei sentään painele ovesta ulos, karmit kaulassa ja haistata vittua. Ja pahimmassa tapauksessa ole viikkoa teillä tietämättömillä. Ei, se parkuu siinä sun olkaasi vasteen ja sitä voi hyssyttää sylissä väsymyksiin asti, eikä tarvitse pelätä, ettei toinen olisi turvassa. Sillä sitähän se on, omien vanhempiensa sylissä. Teinille se ei enää kelpaa, saati että niin isoa lasta jaksaisi kantaa :D