Aivan kamalaa, aivan hirveän kamalaa. Mä yritän pitää jalat maassa ja ottaa lungisti, mutta en mä voi! kluinka voisinkaan? Mun sisälläni kasvaa elämä, ihme. Kuinka sellaisen voi ottaa lungisti ja kuinka silloin voi olla jalat maassa? Se on täysin mahdotonta, käsittämättömän mahdotonta.

Toinen aivopuolisko hihkuu ja riemuitsee. Se katselee jo rattaita (nykyisten, kuomaa tekevien tilalle) silläsilmällä ja lasten vaunuja. Kunnollisia. Sellaisia joilla on hyvä mennä kesällä ja kuomussa on aurinko suoja. Joilla rullaa puolenmetrin hangessa vaivatta, vaikka tavarakorissa on viikon safkat mukana. Ja entä ne vaatteet? Ne ihanat pienet vaatteet? Myssyjä, potkupukuja, bodyja, tutteja, tuttipulloja sekä töppösiä ja tumppuja! Niin ihanissa väreissä.

Ja äitiysvaatteet. Kauniit pyöristyvät mahat suolaisenhintaisissa paidoissa, muodikkaina ja makeina. Voi mä niin haluan kanssa, kulkea kevät hangilla ylpeänä kauniista mahasta ja tuntea itseni yhtä pyhäksi kuin kaikki nuo kuvaston odottavat äidit. Mä en millään malta odottaa aikaa, kun mun kehoni paljastaa itsensä ja pienet potkut, kevyet töytäist tuntuvat jo mahankin läpi. Juu tiedän, mä olen jättänyt kaikki ne kurjat jutut pois. Ihan tarkotuksella..inhoan nimittäin raskaana oloa :D

Mä en voi hehkuttaa kenellekkään julki mun riemuani, en edes miehelleni. En, ennenkuin mä olen omin silmini nähnyt, että mahastani löytyy elämää. Etten kasvattele unelmia ja mahaani tyhjän päälle. Niinkuin viimeksi. Silloin vihasin kroppaani ehkä eniten maailmassa ja sellaisella vimmalla, jollaista en koskaan ole tuntenut omaa kehoani kohtaan. Valehteli kurja ja varsin uskottavasti viellä! Oli laittanut minut siirtymään mammahousihin, kun vanhat ei menneet kiinni. Pyöristytti mahaani, niin että vielä edellisenä päivänä otin ylpeästi kuvia muistoksi sievästä kummustani, kunnes koko huijaus paljastui niskapoimu-ultrassa. Sitä en halua nyt. Sitä nöyryyttävän tuntuista häpeää, kun vauvaa ei tulekkaan, eikä ollut enää viikkoihin tulossakaan, minä en vain sitä itse tajunnut, eikä kehoni sen puoleen.

Mihin minä sitten hehkun? Sillä hehkumisen arvoinen asiahan tämä on, ehdottomasti! Tänneppä ietenkin, omaan pieneen salaiseen odotuspäiväkirjaani, itselleni. Sillä minä olen ON-NEL-LI-NEN, aivan super super onnellinen. Siitäkin huolimatta, että ei pitäisi nuolaista ennenkuin tipahtaa, mutta hui hai! Se on plussa ja plussa on fakta. Niin kauan aikaa, kuin minulla on tämä fakta eikä sitä kumoaavaa faktaa ole esitetty, minä riemuitsen, pettymyksenkin uhalla.