Toukokuun loppupuolella meidän pieni sitten syntyi ja suunnitelulla sektiolla. Ja hyvä  niin. Vaikka lääkäri yritti selittää, että mahassani (joka oli pieni!) on sopusuhtainen vauva ja painoa n. 3600g, niin toisin kävi. Äijä painoi kunnioitettavat 4220 g ja oli 53cm pitkä ja pipokin oli 38cm. sellainen pullaposki oli, että kun näin pienen niin ensimmäinen kysymys oli paino. Olin varma, että poitsu tekee enkat ja painaa yli 4400g lyöden isoimman veljensä ennätyksen laudalta :D mutta synnytykseen :)

Torstai aamuna suuntasimme sairaalaan ja oma paniikkijännitys oli hieman jo laantunut. Miehellä ei. Itseasiassa ukko oli enemmän kauhuissaan kuin minä. Toki ihan sektioon asti toivoin, että synnytys lähtisi itsekseen käyntiin ja jätkä tajuaisi ulkoutua ominavuin. Onneksi näin ei kuitenkaan tapahtunut!

Ensiksi sairaalassa laiettiin katetri ja se pelotti puudutuksen lisäksi eniten. Inhoan kaikkia piikityksiä ja sörkkimisiä, joten olin ihan paniikin partaalla kun katetri laitettiin ja vielä ennen puudutusta! Ei se kivutonta ollut, mutta kiisan raapaisu sattuu kyllä enemmän tai "sähköiskun" saaminen esimerkiksi laivan portaidenkaiteesta. Tosin katetri tuntui jotenkin hassusti niin, että itselleni tuli siitä huono olo.

Koska sektioon pääsyyn odottelu jännitti niin sain luvan mennä tippapulloineni miehen tupakki seuraksi. Meidän kun piti olla kolmantena jonossa (joten olin varautunut henkisesti sektioon n. 12:00), mutta sairaalssa selvisi, että olisimme toisena jonossa!

Kun kätilö tuli hakemaan minua sektioitavaksi, niin sitten alkoikin se paniikki! En muista paljoakaan matkasta saliin. Ainoastaan sen, että mentiin rauhallisesti ja törmäillen, josta syystä kysyin,e ttä kuinka he hätäsektioon menevät, jotta eikös se ole vaarallista törmäillä vauhdissa?! Silloin ei kuulemma törmäilty, kun oli kaksi "ohjaajaa" sängylle.

Leikkaus sali oli täynnä opiskelijoita ja se oli itselleni ihan ok. Ainoastaan en halunut heidän piikittävän minuun puudutetta tai muutakaan ainetta :D Tärisin sängyssä ihan paniikissa ja pelkäsin kuollakseni! Ja mitä pelkäsin? No sitä etteii puudute onnistuisi ja minuun sattuisi. Koko homma oli jotenkin omituinen, puudutteen laitto (joka ei muuten sattunut pahemmin yhtään), ihmisten paljous, leikkauspöydän keikutus vinoon ja puudutteen toispuoleinen kiipeäminen eli se kuinka toinen puoli puutui ennen toista puolta. Vasen jälakani oli siis tunnoton muutamia minuutteja nenne oikeeta jalkaa :D

Leikkaus alkoi 10:50 ja poika oli ulkona 10:52. Nopein ja helpoin synnytykseni ikinä! Hetken aikaa sain ihailla omaa pikku kätisjääni, jolla oli todella läskit posket ja valkoinen siilitukka. Ja blogissani oleva kuva on täysin samanlainen, joka minulla on hänen isoveljestään. Pojat erottaa kuvista vain sillä, että toinen on otettu kotona! 

Vaikka leikkaus oli helppo "synnytys", niin heräämöstä päästyäni loppui se helppous siihen. Sairaalassa ollessa menetteli. Sai kipulääkkeitä ja oikeastaan ei tarvinnut muuta kuin pukeutua niihin kammottaviin sairaalakaapuihin ja hoitaa vauvaa tai makoilla sängyssä. Kunhan muisti olla nauramatta, yskimättä, kääntämättä kylkeä tai tekemättä mitään äkkinäistä liikettä. Ensimmäiset kaksi vuorokautta tarvitsin apua moneen asiaan kätilöiltä, vaikka seuraavana päivänä kannoinkin jo itse tarjottimen huoneeseen jne. Sängyn laitaa en kuitenkaan saanut laskettua saati nostettua itse, vauvan nostamiseen viereltä tarvitsin apua jne. Jokseenkin järkyttyneenä mietin, että mistä helvetistä (anteeksi kiroaminen) ne äidit on puhuneet, kun ovat hehkuttaneet nopeaa paranemista!?!?! Itse koin nopeaksi paranemiseksi sen, kun olin synnyttänyt ja tunti sen jälkeen olo ei ollut sellainen että olisi edes synnyttänyt, olisi voinut lähteä vaikka töitä tekemään. Nyt kuitenkin olo oli sairas ja kipeä ja joutui olemaan toisten autettavana. Tosin tarjoilu sektio potilaana olal paljon parempaa :) Sain limua ja mehua, joista en kyllä muissa synnytyksissäni ole saanut nauttia.

Nyt kun sektiosta on mennyt vähän yli 5 viikkoa, niin nyt olo alkaa olemaan joskeenkin normaali. Voin maata mahallani. Sängystä nouseminen ei satu ja saan vauvan helposti sänkyyn ja pois sieltä. Vaatteet eivät tunnu sietämättömiltä iholla vaan voin jopa laittaahousut kiinni, vaikka hiukan puristaisivatkin. Ja alushousut eivät ole enää yhtä tuskaa! Mutta haavan luona on yhä vielä turvotusta ja pieni "vararengas" on masulla, ylimääräinen makkara sisäisen leikkaushaavan ja ulkoisen välissä. JA maha pönöttelee vielläkin siihen malliin, kuin odottaisin vauvaa :D Mutta jälivuoto on ollut järkyttävän niukkaa koko tämän ajan! Siis todella niukkaa. Plussaa siitä. Jos pitäisi uudestaan valita, niin valitsisin sektion, mutta natiasin ehkä kuitenkin yrittää ulkokäännöstä. Onneksi ei enää koskaan tarvitse miettiä sektion aj altiesynnytysken välistä, sillä sektiossa tehtiin mysö strelisiaatio, joka oli ehkä ainut positiivinen asia koko sektiossa, kun siihen päädyin (siis itseni kannalta).

Ja tässä vielä vinkkejä muille sektioon menijöille:

• Kotiin kannattaa varata löysää, ei kiristävää vaatetta joka tulee navan yläpuolelle! Ettei mikään paina sektiohaavaa. omat mamma farkut eivät sopineet, sillä housut painoivat ikävästi.
• Sukkien ja alushousujen pukeminen saatata olla hiutesen kuviliasta ja hankalaa sekä hidasta, joten ei tiukkoja ja kireitä sukkia :D
• Kengien laittamine jalkaan myös voi olla haaste ja ainakin itselläni jalat turposivat todella paljon sektion jälkeen. Menin kaikkialle ckrocseilla, satoi tai paistoi :D
• Nukkuminen tavallisessa sängyssä saattaa olla haastavaa. Itse nukuin sohvalla nojaten tyynypinoon ja vauva kovassa kantokopassa vieressä. Sängyssä nukkuminen oli ikävää ja kivuliastakin, ensimmäiset kaksi viikkoa.
• Autonkyydissä oleminen voi olla iak tuskaa ensimmäisen viikon ja ajaminen ei ehkä niin nautinnollista ensimmäisen kahden viikon aikana. Ja Painavia kauppakasseja ei kanneta kun on mennyt kolmeviikkoa!

Ja pakko vielä kommentoida sen verran, että miehet kuvittelevat meidän naisten olevan jokseenkin super ihmisiä :D Omani meinasi, että kolme viikkoa sektion jälkeen voisin ottaa hoiteisiini alta vuoden ikäisen vauvan, joka ei osaa kävellä :D Ei onnistunut, varsinkaan kun herra itse ei olisi ollut apuna.

Ja tässä oli tämä blogi sitten. Vauva on kerrassaan ihana ja maha on vielläkin  rakas, vaikkakin vähän runnellun näköinen :D