Muutaman päivän olen ollut aivan varma, että kohta alkaa keskenmeno. Mahaa on särkenyt välillä niin kipeästi, että on pitänyt kumartua ja pysähtyä. Jokaisella vessareissulla olen odttanut näkeväni verta ja jokainen lorahdus pöksyissä on saanut tarkistamaan, ovatko housuni lahkeet saaneet uuden, joulunpunaisen värin.

Tänään sitten vessassa käydessä sydän jätti lyönnin välistä. Pyyhkiessä tuli verta. Verta! Voi paska, ajattelin siinä pöntöllä (sinäänsä ihan luonnollista, kun sitä olin myös vääntämässä). Sydän kylmänä tein tarkistuksen uudella paperilla. Pyyhkäisy etupuolelta. Ei mitään. Pyyhkäisy takapuolelta. Punaista, mutta vähän. Huh! Väärä hälyytys.

On ihan mielettömän ärsyttävää, etten voi vaan rentoutua ja ajatella, että kaikki menee hyvin. En mitenkään päin. Odotan tiistaita, mutta en mitenkään innostuneesti. Se on joko kolmoset tai ei elämää ollenkaan. Öisin huomaan panikoivani tulevaa ultraa. Mitä jos siellä kerrotaan, että tulokkaita onkin enemmän kuin kaksi?! Katastroofi, kerrassaan kamala skenaario! Tai entäpä jos sisälläni kelluukin hiljaisesti pieni ihmisen alku, josta elämä on karannut? Mietin voinko olla silmät kiinni ultrassa? Uskallanko katsoa monitoria ollenkaan?

Vauvan vaatteet jäävät tallinalaisiin liikeisiin muiden ostettavaksi. En uskalla, vaikka mieli tekisi. Eikä äitiyysvaatteitakaan lähde matkaani. Vaikka alunperin olin ajatellut, että voisin sieltä jotain kivaa ostaa vauvaa tai mahaani ajatellen. Mutta ei. Epävarmuus ei vain suostu hellittämään.