Jo yli viikon ajan nivusiani on juilinut ikävästi. Juilinta säteilee oikeaan polveen asti ja tuntuu todella inhalta. Juilinta yltyy, kun olen istunut tai maannut pidemmän aikaa ja ylösnouseminen on todella ikävää. Tämä on ihan tuttu asia kolmannen lapseni odotusajalta. Toivottavasti tällä kertaa en kuitenkaan löydä itseäni itkemästä suihkusta, että raskaus on kasvattanut minulle peniksen alapäähän. Sain nimittäin aivan järisyttävän ihanan suonikohjun, joka tuhosi tuntoasitini alapäästä täysin. Asiaa ei helpottanut yhtään se, että google ei löytänyt ainuttakaan kohtalotoveria asian tiimoilta ja lääkärikään ei ollut varma, että korjaantuuko asia vai ei. Onnekseni suonikohju katosi synnytyksessä!

Raskauden osalta olemme tulleet "kaapista" ulos. Tosin en tiedä onko ukkoni asiasta niin innoissaan. Hän kun olisi halunnut, että asiasta ei puhuta, ihmiset huomatkoon asian ihan itsekseen. En vain kehdannut kyläillessä olla mainitsematta asiasta. Samalla reissulla tuli toivotettua tervetulleeksi uusi maan asukki tähän maailmaan ja sain syliini muutaman viikon ikäisen vauvan. Voi että! Jos olen yhtään epäröinyt viidennen lapsen hankinnan fiksuutta, niin tuolla reissulla epäröintini katosi tyystin. Miten luonnolliselta ja ihanalta tuntuikaan pidellä pientä ihmistä sylissä. En olis millään hennonnut laskea lasta käsivarsiltani. Olin kuvitellut, että tuntisin jonkin näköisen pistoksen sydämessäni, sillä muutaman viikon päästä meilläkin olisi ollut nyytti käsissämme, jos keskenmeno ei olisi osunut kohdallemme. Mutta ei, en tuntenut minkäänlaista pistosta yhtään missään.

Seuraava etappi onkin sitten ne kuuluisat hennot potkut, joita odotan. Aika tuntuu matelevan sen osalta, sillä siihen on parhaimmassakin tapauksessa vielä muutama viikko!