Vaikka raskausoireet ovat vielläkin kovin olemattomat on yksi oire noussut yli muiden. Nimittäin rinnat. Eilen jouduin nöyrtymään ja päivittämään liivini, ei niin eroottisiin, kokoa suurempiin imetysliiveihin. Oli pakko pukea ne yöksi päälle, sillä liikkuminen ja nukkuminen ilman liivejä on tuskaa. Sen verran arat nämä kuppikokoa suuremmat tissini ovat.

Voisi luulla, että sitä olisi iloinen kun rinnat vihdoin kipuilevat ja turpoavat, sillä se kertoo kehossa tapahtuvan jotain. Mutta ei. Mielessäni häivähti muisto, kun tulin toukokuisesta niskapoimu ultrasta ja survoin kiukkuisena sekä surullisena imetysliivit kaapin perukoille ja pakotin turvonneet tissini liian pieniin rintsikoihin.

Aina ennen aika on tuntunut matelevan, kun olen ollut raskaana. Nyt ei tunnu siltä. Vaikka lasken viikkoja ja päiviä blogiini, en laske niitä muutoin. En ajattele, että nyt olen sillä ja sillä viikolla. En ajattele oikeastaan paljoa yhtään raskauttani, vauvaa kylläkin. Tuntuu, että oma mahani olisi irrallaan kehostani. Se ei ole tällähetkellä todellinen tai olemassa oleva.

Tämä on viimeinen raskauteni, huolimatta siitä, saadaanko tästä lasta vai ei. Toivon kuitenkin koko sydämeni pohjasta, että 22 päivä mahastani löytyy todisteita elämästä ja pieni hevosenlaukalta kuullostava ääni täyttäisi neuvolahuoneen. Ja että voisin ensimmäistä kertaa tässä raskaudessa ajatella, että odotan vauvaa, pientä ihanaa ihmisen alkua, Tiitiäistä.